Ajatuksia ja kaipuuta
Edellisestä kirjoituksesta onkin aikaa… Ehkä ollut hieman perempi hetki vaikkei mitään erikoista ole tapahtunut. Mielessä narsisti on kyllä ollut päivittäin, ei se unohdu.
Kuitenkin olen tullut siihen ajatukseen, että aika todellakin kultaa muistot. Olen miettinyt paljon yhteisiä hetkiä, tunnun muistavan ne hyvät vain ja ikävä iskee todella päälle! Mutta kun oikein muistelee, on niitä ikäviäkin hetkiä, ihan liikaa. Mutta ne ei tunnukaan niin pahoilta, olikohan ne vain pahaa unta?
Silti ne on tapahtunut, ne on muistin syövereissä, silti ikävä on ajoittain kova. Tänäänkin itkun partaalla oltu. Tämä vuoden aika tuo liikaa ihania muistoja mieleen, jotka haluais elää uudestaan ja uudestaan… Mutta se ei ole mahdollista. Ehkä pitäisi vaan muistella niitä hyviä aikoja ja mennä eteenpäin. Vaikka välillä tuntuu, ettei askel kanna, ei ole voimia, ei kiinnosta YKSIN!
Nyt on mennyt 3 kk minkäänlaisesta kontaktista, jollei pari viikkoa sitten ohimennen sanottua moi:ta lasketa. Pitkä aika… Ahdistavan pitkä aika!
Mietin paljon, että missä olisi joku, joka ottais narsistin paikan. Lähes jokaista vastaantulevaa miestä katson, onko se tuo, tuo vai tuo? Mutta eihän se niin mene! Onko sellaista, johon voisin vielä rakastua sokeasti, niin että sukat pyörii jalassa jo pelkästä katseesta, ensimmäinen kosketus polttaa tai kun saan ensimmäisen suudelman, se on jotain niin järisyttävää mitä ei voi sanoin kuvailla. Ei sellaista voi kokea kuin kerran elämässä, joten nalkissa olen tuohon lopun elämäni.
Koko päivän olen kamppaillut ajatuksella, otanko yhteyttä. Miten, sähköpostilla, tekstiviestillä, kirjeellä tai kortilla postiluukusta? Mitä kirjoitan? Miten se otetaan vastaan? Jos hyvällä, kuin sitä olis odotettu, kauan sitä “huumaa” taas kestää, kunnes taas tapahtuu jotain ja minun viha kiehuu ja kiroan itseni siinä kaikessa mukana, oman typeryyteni ja sinisilmäisyyteni? Ei sitä viimeksi kestänyt viestien välityksellä näkemättä kuin 2 päivää, aina vaan vähemmän…
Mutta kun mieltäni vaan kaivaa yksi ainoa lyhyt kysymys: MIKSI??? Miksi kaikki piti tuhota? Miksi kaiken piti mennä aina tappeluksi, perättömäksi syyttelyksi, kaiken mustamaalaamiseksi, kuin millään ei olisi ollut mitään väliä? Miksi, vaikka väliä oli? Miksi kerta toisensa jälkeen? MIksi mistään ei voinut oppia? MIksi, jos kumpikin toistaan rakasti täydellä sydämellä, halusi elää yhdessä?
Narsisti on syyttänyt itseään aina erosta, katunut, hakannut päätään seinään, silti sama touhu aina vaan jatkuu… Mikä siinä on niin hienoa satuttaa toista, itselleen rakasta ihmistä? Minulle ei riitä selitys, että se on narsisti, sillä on persoonallisuushäiriö. Ja ettei narsisti pysty rakastamaan. Ehkä ei, mutta en kyllä pidä itseäni niin sokeana, ettenkö olisi tuntenut sitä tunnetta itseäni kohtaan! Vaistosin kyllä kerrat, kun sitä en voinut tuntea, mutta on se joskus ollut olemassa.
En usko, että narsistillakaan on nyt hyvä olla. Sehän on toisaalta hyvä vaan, koska ei minullakaan ole. Mutta ei se minulle tyydytystä tuo, pahentaa vain omaa oloani. Mutta en voi olla ajattelemattakaan sitä! Enkä olla välittämättä siitä.
Edelleen sanon, että jos sen narsismin voisi siitä kitkeä pois TÄYSIN, että jos siihen löytyisi lääke tai hoito, ottaisin sen takaisin HETI, koska se on se oikea minulle! Mutta se edellyttää tietenkin, että ensinnäkin se myöntäis omaavan sen, jotta hoitoon pääsy olis mahdollista. Turha olis mennä huijaamaan, että kurkkukipua tässä vaan hoidetaan. Itse, kun ei näe itsessään mitään vikaa. Aina, kun olen kysynyt syytä, miksi tekee kuten tekee, “minä olen vaan tällainen, kyllä sinä minut tiedät ja etten oikeesti tarkoita niillä mitään…” Aina sama selitys, mutta vahinko on jo tapahtunut tuossa vaiheessa, minun mieli on pahoitettu. Ja kun se on jo aiemmin tehty samalla tyylillä, ei sitä noin vaan kuitata ja unohdeta. Mieleen ne jää ja kerta kerran jälkeen siellä miinuspuolella on enemmän tavaraa, joka alkaa sitten vastaavasti syömään sitä plussaa siitä elämästä.
Ehkä yritän olla ottamatta yhteyttä. Ehkä yritän vaan mennä kohta nukkumaan ja sitten herätä huomiseen päivään. Muuten saatan katua, ainakin jossain vaiheessa yhteydenottoa. Tuskin mitään ihmeparannusta on tapahtunut tässä 3 kk:n aikana… En ole ainakaan lehdestä lukenut, että olisi löydetty lääkettä tai hoitoa tähän vaivaan. Joten ainakin tietäisi, mitä edessä olisi. Ainoa yllätys olisi, että milloin taas räjähtäis juttu käsiin. Viimeksi siihen meni enää 2 vrk, näinköhän nyt toivotettais heti vastaviestissä tervemenoa, jos edes vastattais… Ei kestä kantti tuota riskiä ottamaan! Haluaisin varmuuden, että minut otettaisiin vastaan hyvällä, mutta kun se ei sellaisena jatku, vaan jossain vaiheessa taas sitten…
Joten, antaa olla.
Luokka: Luokittelematon | Ei kommentteja »
Narsismista tietoa…
Tässä on erittäyn hyvän sivun linkki, josta löytyy todellista faktaa narsismista:
http://www.healingeagle.net/Fin/Vaknin/Aapinen.html
Narsistien ominaisuuksia:
Itsekeskeinen. Hänen tarpeensa ovat kaikkein tärkeimmät.
Ei katumusta virheiden tai väärintekojen jälkeen.
Epäluotettava, kykenemätön sitoutumaan.
Ei piittaa tekojensa seurauksista.
Projisoi vikansa muihin. Kova syyttämään, ei koskaan hänen vikansa.
Omatunto vajavainen tai olematon.
Epäherkkä toisten tarpeille ja tunteille.
Hyvä julkisivu (yksi tai useampia) jolla tehdä vaikutus ja saada valta.
Huono stressinsietokyky. Herkkä suuttumaan ja raivoamaan.
Oikeutettu manipuloimaan ihmisiä täyttääkseen tarpeensa.
Järkiperäistää helposti. Elää järjellä. Vääntää keskustelun omaksi edukseen toisen kustannuksella. Jos joutuu ansaan, jatkaa puhumista, vaihtaa aihetta tai suuttuu.
Piintynyt valehtelu.
Valtava tarve kontrolloida tilanteita, keskusteluja ja muita ihmisiä.
Ei todellisia arvoja. Opportunisti. Arvot vaihtuvat tilanteen mukaan.
Antaa itsestään usein empaattisen ja ymmärtäväisen vaikutelman jotta voisi manipuloida muita.
Vihaisia ja ailahtelevia tunnetiloja.
Käyttää seksiä kontrolloimiseen.
Ei jaa omia ajatuksiaan, motiivejaan eikä tunteitaan.
Kontrolloi keskusteluja. Täytyy sanoa ensimmäinen ja viimeinen sana.
Hyvin hidas antamaan anteeksi. Roikkuu katkeruudessa.
Salainen elämä. Piilottaa rahansa, ystävänsä ja aktiviteettinsa.
Pitää muiden ärsyttämisestä. Pitää kaaoksen ja hajaannuksen luomisesta ilman syytä.
Ailahtelevat tunteet - muuttuu hetkessä mukavasta vihaiseksi ilman merkittävää syytä.
Epäonnistuu usein taloudellisten asioiden hoitamisessa.
Ilmaisee harvoin arvostusta.
Suureellinen. Vakuuttunut siitä että hän tietää enemmän kuin muut ja tekee kaiken oikein.
Ei kykene näkemään omaa osuuttaan suhteessa toisiin ihmisiin. Puolustautuu nuhdeltaessa. Ei koskaan hänen vikansa.
Voi näyttää herkältä ja kyynelehtiä. Tämä on näyttelemistä tai turhautumista mutta ei surua.
Rikkoo ihmisten sydämet tehdäkseen heistä hänessä riippuvia.
Tarvitsee uhkauksia tai painostusta saadakseen muut pysymään lähellään.
Sabotoi kumppania. Haluaa tämän olevan onnellinen vain itsensä kautta. Ei salli kumppanille ulkopuolisia tuttavia eikä kiinnostuksen kohteita.
Hyvin ristiriitainen.
Vakuuttava. Täytyy vakuuttaa muut tulemaan hänen puolelleen.
Kätkee todellisen itsensä. Aina “päällä”.
Ystävällinen vain jos saa sinulta sen mitä hän tahtoo.
Hänen on oltava oikeassa, voitettava ja näytettävä hyvältä.
Ilmoittaa, ei keskustele. Kertoo, ei kysy.
Ei puhu avoimesti. Salaiset motiivit.
Kontrolloi muiden rahoja mutta käyttää itse vapaasti.
Jatkuva “Olen OK ja voin hyvin, eikä minun tarvitse kuunnella sinun näkökantojasi tai ajatuksiasi”.
Kokee olevansa aina väärinymmärretty.
Tunnet olosi kurjaksi hänen lähellään. Hän kuluttaa sinua.
Ei kuuntele koska ei välitä.
Hänen tunteistaan puhutaan mutta ei kumppanin.
Ei ole kiinnostunut ongelmien ratkaisemisesta.
Erittäin hyvä lukemaan muita, jotta voisi manipuloida heitä.
Luokka: Luokittelematon | Ei kommentteja »
Tuki tai sen puuttumien vaikeissa tilanteissa
Onnettomuus seuraa näköjään toistaan… Toinen lapsistani oli lähes viikko sitten taas auto-kolarissa, jossa ei käynyt pahemmin kellekään. Tuli vaan vanhat muistot mieleen, kun toisaalta olisi kaivannut tukea, mutta enpä tuota ennenkään ollut saanut…
Lapseni ovat olleet muutama vuosi sitten vakavassa auto-onnettomuudessa isänsä kanssa. Tämä tapahtui parin viikon jälkeen muutettuamme yhteen narsistin kanssa. Onnettomuus sattui vielä monen sadan kilometrin päässä, ei ollut mahdollista mennä pian paikalle. Onneksi sukulaisiani asuu sielläpäin, sain heitä sinne poikien tueksi paikalliseen sairaalaan. Ex-mieheni joutui toiseen sairaalaan toiseen kaupunkiin erittäin vakavasti loukkaantuneena.
Sain tiedon onnettomuudesta alkuillasta ja siitä alkoi piinaavat tunnit. Heti sain tiedon, ettei lapseni ole pahasti loukkaantuneet, lievästi ”vain”. Mutta se tieto lohduttaa vain hieman, kunnes saa lapset lähelle ja itse näkee tilanteen todellisuuden. Eikä olo ollut huoleton ex-miehen osaltakaan, kun hänen selviäminen oli kyseenalaista. Ja siitä huoli lasten puolesta, joutuvatko vielä kaiken päälle luopumaan isästään tai loukkaantuuko hän pysyvästi? Millaiset jäljet se jättää lapsiin….
Lapseni tulivat tätini kyydillä yöllä kotiin. Äitini oli tullut meille illalla jo hyvissä aikaa kuultuaan tilanteen tuekseni. Narsisti ”joutui” hoitamaan puheluita, jotta kaikki ex-mieheeni liittyen saivat tiedon tapahtuneesta: äitinsä, tyttöystävänsä, pomonsa… Minulla ei kaikkeen huolen keskellä ollut jaksamista ja olin paljon puhelimessa poikien ja ex-mieheni ambulanssimiehistöjen kanssa poliiseja ja sairaaloita unohtamatta. Aikamoista puhelinrumbaa on vakavan onnettomuuden sattuessa!!! Se jo vaatii aika paljon jaksamista huolen ja säikähdyksen päälle!
Makasin välillä nuorimmaisen sängyssä ja itkin siellä karvaasti tapahtunutta. Minulle käytiin sanomassa, että voisin lopettaa ja rauhoittua. Hyvin tylysti, ei ollut minkäänlaista edes ajatusta antaa läheisyyttä, syliä, jossa olla pahaa paossa.
Jälkeenpäin kuulin äidiltäni (vasta eromme jälkeen) narsistin sanoneen hänelle, että jos MINÄ olisin rauhallisempi ja rennompi, meidän ei tarvitsisi koko aikaa tapella. Hän oli yrittänyt kaiken keskellä syyllistää minua meidän riitoihin ja ongelmiin. Äitini ei ymmärtänyt sitä asiaa mitenkään, miten se liittyi siihen iltaan ja tapahtumiin.
Kun pojat tuli kotiin, narsisti oli hieman ylimielinen, mutta kuitenkin muka niin perheenpää. Kun tätini lähti paluumatkalle kotiin ja alettiin harkitsee nukkumaan menoa, päätimme äitini kanssa, ettei lapsia voi laittaa omiin sänkyihin yksin nukkumaan kaiken jälkeen. Yö olikin molemmilla pojilla hyvin levoton, emme äitini kanssa paljon nukkuneet. Minä nukuin toisen kanssa, äitini toisen kanssa. Koska narsisti olisi halunnut minun nukkuvan hänen kanssaan, sanoin voivani nukkua, mutta toinen pojista nukkuisi myös meidän sängyssä. Ei käynyt! Omaan sänkyyn vaan, koska HÄN (narsisti) tarvitsee tukea pitkän ja raskaan päivän jälkeen. Kun en suostunut asiaan jättää lapsia yksin, alkoi tolkuton riehuminen. Hän meni meidän makuuhuoneeseen yläkertaan ja alkoi siellä hakaa seiniä, paiskoo ovea ja heittelee tavaroita. Myös minun petivaatteet lensivät pois huoneesta, mikä tietty helpotti minua petaamaan peti muualle taloon. Se riehuminen oli niin älytöntä, että lapset pelkäsivät entistä enemmän ja äitini kysyi, pitääkö vielä poliisit soittaa taloon.
Monta kertaa yön aikana narsisti kävi vessassa ja aina piti paiskata ovea hieman, että varmasti heräsin siihen sen hetken aikana, kun sain unesta kiinni. Ensin huoneen ovi vauhdilla auki, vessan ovi kiinni, taas vessan oven ja huoneen oven kolina. Sitten välillä ulos tupakalle ja rappusia pitkin tömistäen edes takas… Painostava ilmapiiri jatkui monta päivää. Äitini oli meillä tukenani monta päivää, koska en voinut jäädä yksin sen hullun kanssa sinne. Jostain syystä, kun äitini lähti, ilmapiiri hieman rauhoittui. Ei ollut mummo enää tiellä…
Kun poikien isä siirrettiin oman paikkakunnan sairaalaan monen päivän jälkeen jatkohoitoon, minulla oli samana iltana poikien kanssa terapiassa käynti, missä käytiin läpi onnettomuutta. Kotimatkalla käytiin katsomassa poikien isää sairaalassa ja pojat halusivat viedä jotain hyvää sinne potilaalle vaikken tiennyt, voiko edes vielä syödä mitään herkkuja. Mutta poikien mieltä rauhoittaen vietiin suklaalevy ja karkkipussi. Ei paljon, mutta pientä tärkeää… Pojat näkivät isänsä ensimmäisen kerran onnettomuuden jälkeen, kohtaaminen oli tunneherkkä ja jännittävä!
Kun mentiin kotiin, nuorempi meni innoissaan kertomaan narsistille isänsä luona käynnistä ja herkuista, joita vietiin potilaalle. Minähän siitä sain huudot, kun MEIDÄN rahoilla ostettiin sille idiootille palkkio siitä, kun yritti tappaa pojat!! En voinut käsittää kuulemaani eikä pojat voineet välttyä kuulemasta sitä. Yritin nätisti selittää, että pojat halusi viedä isälleen jotain ja se on kuitenkin heidän isä. Ja minäkin käyn töissä, joten omillani ostin! Eikä yrittänyt tappaa poikia vaan se oli ONNETTOMUUS!! Mutta siitä kuultiin sitten pitkään…
Reilu vuosi myöhemmin mm. yhden tappelun ollessa päällä ja narsistin nukkumaan mennessä hän sanoi toiselle pojalleni, ”harmi, ettei isänne onnistunut tappamaan siinä auto-onnettomuudessa!!” Kuulin siitä vasta myöhemmin. Kun sen otin esille, tietenkin se kiellettiin, ettei ollut niin sanonut eikä etenkään tarkoittanut! Niinpä niin…
Vajaa vuosi tuon onnettomuuden jälkeen toinen lapsistani kaatui eräs lauantai polkupyörällä vakavin seurauksin. Jouduttiin pallottelun jälkeen lastenklinikalle kiireellä ambulanssilla. Yötä vasten sitten leikkauspöydälle. Jäin yksin siihen hämärälle käytävälle iltamyöhällä orpona lapsen kaikki vaatteet sylissä odottamaan, millaisia uutisia leikkaussalista tulee. Selviääkö poika vai ei… Olin illan aikana kotiin, äitiini ja ex-mieheeni yhteydessä. Kaikki lupautuivat tulemaan sairaalaan tuekseni, mutta sanoin pärjääväni. Narsistia en halunnut, koska muut lapset olisivat jääneet keskenään kotiin. Kuitenkin kaikki lapset olivat huolissaan leikkauksessa olevasta! Ei heitä voinut jättää yksin vaikka olisin todella tukea tarvinnut. En voinut muitakaan sinne ottaa, koska olisin kuullut siitä kuitenkin, että hän ei kelvannut, muut kyllä… Jälleen olin totaalisen yksin.
Menin seuraavana päivänä kotiin huonosti nukutun, oikeastaan nukkumattoman yön jälkeen. Ja menin nukkumaan muutamaksi tunniksi. Se jo tuntui olevan pahasta, kun menin kotiin vaan nukkumaan. Autoni käytiin sentään hakemassa sairaalaan pihasta naapurin avustuksella, jonne se jäi ambulanssilla siirtymisen takia. Kun heräilin, kävin suihkussa ja lähdin takaisin sairaalaan. Siitä suututtiin! En olisi saanut mennä lapseni luo, joka oli sairaalassa leikkauksen jälkeen toipumassa… Sain ilkeitä viestejä perääni vaan. Olisi varmaan pitänyt olla vaan kotona narsistin tukena, koska HÄN oli taas joutunut niin paljon kärsimään tilanteesta ja unohtaa lapsi sinne sairaalaan. Olihan se sentään hoidossa.
Illalla menin myöhemmin takaisin kotiin, kun äitini jäi sairaalaan pojan luo. Heti tultiin utelemaan, miten poika voi. En kertonut vaan vastasin, että mitä se kiinnostaa! ”Kiinnostaa, eihän muuten kysyisi…” En edes vessaan päässyt rauhassa vaan tultiin perässä ja jankuttamalla jankutettiin. Kukaan uhmaikäinen lapsikaan ei ole niin sitkeä, kun narsisti on!!! Olin niin pahoillani narsistin kohtelusta, että hain omat petivaatteeni ja menin lapseni sänkyyn nukkumaan, joka oli sairaalassa. Heti tultiin siihen selittää ja vinkumaan, että pitää mennä viereen nukkumaan. Sanoin moneen kertaan, että en mene viereen vaan nukun siinä, missä olin hänen kohtelun takia. Peittoani ja tyynyä alettiin kiskoa siitä, että pakko on mennä, mutta ei minkäänlaista anteeksipyyntöä tai pahoittelua sanomisistaan. Pakko oli lopulta luovuttaa, koska kukaan muukaan lapsi ei saanut nukuttua siinä ja lopulta se tilanne olisi kuitenkin johtanut isompaan riitaan ja huutoon. Kun mentiin sänkyyn, olisi pitänyt jaksaa jutella asioista ja sitä suntätä… En ollut juurikaan nukkunut edellisenä yönä enkä päivällä pelottavan tilanteen takia. En jaksanut jutella, siinä sitten purnaten käytiin nukkumaan ilman ymmärrystä tai lohdutusta.
Maanantaina lähdin sairaalaan aamulla aikaisin, koska oli lääkärikierros ja jotta kuulen lääkäriltä suoraan, missä mennään ja mikä on tilanne. Oli kuitenkin matkaa sairaalaan ja ruuhkaa Helsingin päässä. En ollut ilmeisesti illalla sanonut tarkasti aamun aikataulusta, koska lähtiessäni narsisti tuli rappuja alas ihmeissään just heränneenä, minne olin jo menossa jo siihen aikaan. Kerroin, että sairaalaan. Hän hermostui, koska oli juuri sitä varten laittanut kellon soimaan, jotta voisi lähteä mukaani sairaalaan ja aivan turhaan heräsi, kun olisi voinut nukkua. Selitin asian, että lääkärikierron vuoksi menen ajoissa kuulemaan tilanteen eikä ole aikaa odottaa yhtään ja lähdin. Ja tiesin, ettei hän kuitenkaan olisi ollut siellä koko päivää vaan sitten olisi pitänyt lähteä hetimmiten kotiin takaisin.
Sain tekstiviestin perään hetken päästä lähdettyäni, että minulla olisi lasteni isän ”Kurpan” (jokaisella ei pidetyllä ihmisellä oli joku lempinimi) kanssa muka treffit jossain sivutiellä, jossa nussitaan ensin ja sitten mennään yhdessä katsomaan meidän pientä idioottia, joka ei osaa ajaa edes pyörällä. Luin sen viestin moneen kertaan enkä voinut uskoa lukemaani!! Mutta niin siinä luki. Se satutti, koska olin ollut taas tilanteessa, jossa lapseni henki on ollut vaakalaudalla ja sitten saan tällaista kohtelua ihmiseltä jota rakastin, jonka kanssa elin, jonka olisi pitänyt tukea minua, jonka olisi pitänyt uskoa, luottaa minuun, koska asuimme yhdessä, halusimme elää yhdessä. Jos olisin halunnut nussia lasteni isän kanssa, miksi erosin hänestä koskaan ja aloin ikinä olemaan narsistin kanssa? Vastasin siihen, että uskoo mitä haluaa, totuuden olen kertonut. Siihen sain vain vastauksen, että en muuten pitäisi kiirettä vaan olisin voinut odottaa.
Olin päivän sairaalassa ja lasteni isä tuli sinne illaksi pojan luokse. Menin kotiin ja taas alkoi tenttaaminen, mikä lapsen tilanne, muka niin huolestuneena… En jaksanut puhua, vastasin lyhyesti. Onneksi narsisti lähti yöksi töihin, sain olla lasten kanssa rauhassa kotona ja soittaa ex-miehelleni kunnolla, miten poika oli jäänyt sairaalaan ja miten ilta oli mennyt. En olisi voinut soittaa, jos narsisti olisi ollut kotona. Aamulla tietenkin ihmeteltiin taas aikaista lähtöä, mutta narsisti joutui onneksi menemään nukkumaan yövuoron jälkeen, eikä jaksanut enempää alkaa riitaa haastamaan siinä. Minun oli hyvä olla sairaalassa. Sain olla siellä ihan rauhassa lapseni lähellä vaikkakin toinen lapseni oli koulussa ja meni siitä kotiin. Ensimmäiseen pariin päivään en kertonut narsistille, että siellä sai käyttää omaa puhelinta. Muuten hän olisi koko ajan pommittanut minua viesteillä.
Keskiviikkona hän halusi tulla katsomaan lastani sairaalaan herättyään päivällä ja otti kotoa kaikki halukkaat muut lapset mukaan. Se matka oli ollut rasittava ruuhkassa ja parkkipaikkaa ei meinannut löytyä… Ai niin, mitäs potilaalle kuuluu? Meinasi unohtua, miksi tuli sinne. Lähti sitten tunnin päästä pois ja jäin sinne vielä kunnes exäni tuli. Äitini oli myös sairaalassa. Kun lähdin kotiin, soitteli heti, että miten voi niin kauan kestää Kurpalla saapua sairaalaan, kun minä joudun olemaan siellä iltaan asti (kello oli hieman yli neljä iltapäivällä). Eikö ymmärrä, että meillä on elämä? Miten hän JOUTUU miettimään ruokaa ja tekemään, kun on nälkä. Pitää vielä töihinkin ehtiä illalla monen tunnin päästä.
Joka päivä sain kuulla siitä, miten pitkään jouduin olemaan sairaalassa, koska ex-miehelläni kesti liian pitkään matka. Se olisi pitänyt lentää sairaalaan, mutta narsistin matka ei ruuhka-aikana kesti ikuisuuden.
Tämä viimeisin onnettomuus nostatti nämä muistot mieleen. Toisaalta olisi ollut kiva, että olisi ollut joku, jonka kanssa jakaa asia, jutella, mutta eihän sinkulla ole. On toki ystävät, mutta jos on puoliso, sen kanssa voi ihan eri tavalla käydä asiaa läpi, kun molemmat elää lapsen kanssa, ystävät ei. Kun on puoliso, on yleensä syli, johon paeta pahaa oloa, kainalo, johon käpertyä illalla nukkumaan. Mutta ystävä ei ole vierellä samalla tavalla… Ja puolisot ovat yleensä molemmat samassa tunnemyrskyssä!
Tulin siihen tulokseen lopulta muistellessani näitä edellisiä tilanteita, että parempi yksin, kuin huonossa seurassa. En kokenut koskaan saavani mitään tukea. Aina tilanteessa kuin tilanteessa päällimmäiseksi nousivat narsistin asiat, ei koskaan loukkaantuneen lapsen tilanne tai vointi. Nyt sain rauhassa ilman ylimääräisiä paineita huolehtia lapsesta, ilmoittaa ex-miehelleni tapahtuneesta ym. Eli tilanne oli huomattavasti kevyempi vaikkakaan ei helppo.
Luokka: Luokittelematon | Ei kommentteja »
“Romanttinen” viikonloppu kylpylässä
Kesällä varattiin yhdestä kylpylähotellista viikonloppu ja päätettiin lähteä sinne viettämään yhteistä viikonloppua. Menimme sinne perjantaina hyvissä ajoin. Syötiin hyvin, hieman juotiin ja oltiin paljon ulkona. Käytiin myös kylpylän puolella. Lauantaina, kun olin aamu-uinnin, ulkoilun ja syönnin jälkeen huoneessa lepäämässä, hän kävi varaamassa minulle kokovartalohieronnan. Tunsin olevani todella hyvissä käsissä hemmoteltavana. Illalla hieman laittauduttiin, mentiin syömään taas ja istuttiin terassilla kaikessa rauhassa. Lopulta mentiin alakertaan baariin katsomaan, mutta siellä oli hyvin hiljaista. Juteltiin siinä niitä näitä baarimikon kanssa tiskillä. Jopa työasioista. En ymmärtänyt tuolloin, että se on kielletty aihe. Hän oli täysillä keskustelussa mukana hyvällä fiiliksellä.
Lähdimme sieltä baarista oltuamme hetken ja kävelimme huoneeseen pitäen toisistamme kiinni. Muistan vielä respan katseen, miten hän hymyillen katsoi meidän menoa. Mentiin huoneeseen ja riisuuduttiin. Yritin lähentyä ihanan päivän päätteeksi, mutta hän oli väsynyt. Ei kiinnostanut! Kun minäkin aloin sitten nukkumaan, hän alkoi hokemaan, että minulla on työkaverin kanssa suhde. Tuo ei ollut ensimmäinen kerta, kun hän siitä minua syytti. Yritin sanoa, ettei ole, kuten ei ollut! Kun olin niin rakastunut häneen, kaikesta huolimatta, en nähnyt ketään muuta vaikka olisi tyrkytetty. Näin vain hänet miehenä. Mutta eihän hän sitä uskonut, kun hänen itsetunto oli täysin nolla aina. Hän vaan jatkoi ja jatkoi sitä jankuttamista, että miksi ja miten me muka tehdään sitä ja tätä ja petän häntä. yritin rauhoitella, mutta se vaan pahensi tilannetta. Sitten sanoin, että minä alan nukkumaan, kun ei halua ymmärtää. Siitä hän riemastui lopullisesti ja heitti huoneen tuolin ja repi paksut verhot alas kiskoilta. Tuolloin aloin pakkaamaan tavaroitani ja riisuin kaikki hänen antamat korut pöydälle ja lähdin. Kun poistuin huoneesta, hän huusi perääni ”huora”, se sana kaikui vaan käytävää pitkin. Kello oli tuolloin jotain 3 yöllä.
Respan mies katsoi pitkään, kun kävelin siitä ohi hiukset sekaisin toisaalta raivoissani, toisaalta järkyttyneenä vaatteet suunnilleen päällä ja kassi mukana. Menin autolle. En tiennyt, seuraako narsisti minua vai pääsinkö lähtemään yksin sieltä. Mietin hetken autossa, mitä teen. Olin kuitenkin ottanut muutaman siiderin ja pari lasia viiniä illan aikana. En ollut pahasti humalassa, mutta en selvinpäinkään. Minulla ei ollut varaa maksaa 125 euroa yöltä enkä todellakaan halunnut jäädä sinne samaan paikkaan yöksi enkä muutakaan paikkaa tiennyt. Lähdin ajamaan kotiin. Pelkäsin poliisin tuloa koko matkan, koko ajamista siinä kunnossa. Pääsin kotiin. Hain kotoa hänen kaikki vaatteet ja tavarat, menin hänen asunnolle ja heittelin hänen kaikki tavarat pitkin asuntoa sekä avaimen. Otin sieltä omat tavarani ja avaimeni ja menin kotiin. Tehtävä suoritettu!
Meni 3-4 päivää, kunnes hän otti yhteyttä. Katui ja halusi pyytää anteeksi ja palata takaisin. Tavattiin, koska minua ahdisti se tilanne jostain syystä. Ehkä, kun hän oli niin raivona, pelkäsin häntä niin paljon, koska oli aina raivoissaan niin arvaamaton. Hän pyysi itkien anteeksi ja sovittiin, mutta en voinut antaa anteeksi kokonaan. Se sana huora kaikui päässäni edelleen, se loukkasi. Hän antoi korut takaisin ja avaimen kotiinsa. En kuulemma koskaan saanut niitä palauttaa. Ne on hänen rakkaudella antamat korut ja ne kuuluu minulle aina.
Jälkeenpäin minulle selvisi, että se viikonloppu tuli maksamaan lähes 800 euroa hänelle, yöpymiset, ruokailut, juomat ja se hieronta. Kaikki meni huoneen laskuun. Sen päälle hän joutui tulemaan taksilla kotiin, joka maksoi 750 euroa. Kalliiksi tuli hänen riehuminen… Mutta ei hän siitä oppinut mitään! Ei ollut ensimmäinen kerta, kun jouduin reissussa “pakenemaan”. Mutta se tilanne on niin ahdistava henkisesti, kun hän alkoi riehumaan, ettei siihen voi jäädä. Vain sen kokenut voi sen ymmärtää.
Luokka: Luokittelematon | Ei kommentteja »
Narsistin eron jälkeen
Asui yksin poikien kanssa lähes vuoden päivät, kunnes narsisti erosi vaimostaan. He olivat kuulemma lasten takia yhdessä, koska eivät halua hajottaa perhettä. Kuitenkin he tappelivat siellä jatkuvasti, jotta heidän vanhin tyttö oli jo sanonut, että voisivat erota, kun ei oikein suju. Hän oli tuolloin 12-vuotias. Lapset kärsi suunnattomasti siitä. Milloin siellä heiteltiin tavaroita seinille, jotta seinissä oli reikiä. Kerran oli väliovi mennyt keskeltä kahtia, kun isäntä lähti suutuspäissään ulos jne. Kun mietin tuota, ihan samanlaista elämää se oli meilläkin, kun yhdessä elettiin, josta kerron myöhemmin lisää…
Jäin vain miettimään, kumpi siellä sitten oikeasti enemmän riehui, koska minun annettiin ymmärtää narsistin puheista, että hänen vaimonsa heitteli häntä tavaroilla. Voihan niin olla, ei se nainenkaan ole rauhallisimmasta päästä ja huomasin itsestäni, että seura tekee kaltaisekseen, valitettavasti!
Narsisti erosi noin vuosi minun jälkeen vaimostaan. Heti ensimmäisenä viikonloppuna menin heille, kun hänellä oli lapset, jotta he näkevät minut. Tiesimme kyllä hänen lasten kanssa toisemme, mutta vain, että olin hänen yhden pojan kaverin äiti. Kaikki meni hyvin, minut otettiin ilolla vastaan. Kaikki lapset pitivät minusta ja välillä meinasi tulla kilpailu, kuka saa olla minun vieressä. Hänellä lapset oli lähes joka vkl, koska hän ei voinut arkena niitä pitää työnsä takia. Olin paljon hänen luonaan vaikka olisin joskus halunnut olla ihan kotona, mutta ei siihen ollut mahdollisuutta ilman sotaa. Sekin oli eräänlaista vahtimista.
Joskus lasten ollessa nukkumassa meille tuli riitaa jostain. Kerran olin hänen luonaan ja kipeenä, korkeassa kuumeessa, nuhassa ja yskässä. Eräs ystäväni laittoi minulle viestin, kun oltiin käymässä nukkumaan. Puhelimeeni valojen syttyessä hän kuvitteli ex-mieheni laittavan minulle viestiä ja kaipaavan minua takaisin. Aikani siinä yritin häntä rauhoitella ja selittää, kuka viestiä laittoi ja näyttää hänelle puhelinta, jotta uskoisi, hän heitti puhelimeni lattialle. Pakkasin tavarani ja puin takin päälle aikani kuunneltua huutoa ja riehumista. Hän heitti laukkuni rappusista alas ja heitti minut pihalle. En ehtinyt kunnolla pukeutua, kengissä ei ollut sukkia. Oli kova pakkanen ja paljon lunta, kun kävelin metsäpolkua pitkin kotiin kengät täynnä lunta. Ihme, että siinä kunnossa jaksoin raahautua tavaroideni kanssa, mutta pakko se vaan oli. Minulla oli yöllä lopulta pitkälti yli 40 kuumetta ja tajunta pätki. En kyennyt soittamaan apua itselleni, toivoin vaan selviäväni aamuun ja selvisin.
Ja taas hän tuli katuvana pyytämään anteeksi ja minä annoin, tavallaan. Koskaan en voinut unohtaa hänen tekemisiään. Joskus aina, kun hän aloitti uuden riehumisen, huusin takaisin, että taasko se alkaa.
Jouduin muutaman kerran milloin minkäkin syyn tai ilman syytäkin alkaneen riehumisen takia lähtemään sieltä keskellä yötä tai iltamyöhällä. Monet kerrat hän lähti myös minun luota äkäpäissään tai käskin hänen lähteä ja siitä nousi aina suurempi huuto, kun uskalsin käskeä häntä lähtemään. Koskaan en noina riitaöinä saanut nukuttua kuin pätkissä ja aina herätessä olin tuskanhiestä märkänä. Näin myös hyvin ahdistavia unia, en olisi oikeasti uskaltanu nukkua vaikka tiesin, ettei hän takaisin tule, mutta se ahdistava tunne, se oli järkyttävää!!
Luokka: Luokittelematon | Ei kommentteja »
Eroni jälkeen
Eroni jälkeen meidän oli helpompi tavata, kun minun asunto oli käytössä. Hän piilotti aina autonsa jonnekin, ettei hänen yhdistetä olevan minun luona. Joko jätti sen kauemmaksi tai hain hänet jostain. Tämä yleensä arkisin hänen töihin mennessä tai töistä tullessa tai vapaapäivinä, kun sanoi kotona tulleen ylimääräistä ajoa. Näin meillä oli mahdollisuus olla enemmän yhdessä kunnolla, ilman alkoholikuningasta!
Monesti narsistin tullessa viikonloppuisin iltamyöhällä vaimonsa ja lastensa käytyä jo nukkumaan, hän oli aika humalassa. Minua alkoi jossain vaiheessa rasittaa se, ettei hän voinut tulla luokseni ilman humalaa. Mutta olin kuitenkin niin ”riippuvainen” siitä, että otin hänet vastaan miten ja milloin vain. Monesti kuitenkin meidän tapaamiset menivät jollain tapaa tappeluksi tai ainakin jollain tapaa kireiksi. Olisin kaivannut rentoa yhdessä oloa, mutta se ei onnistunut hänen ollessa humalassa. Hän alkoi niin helposti haastamaan asioista ja minun piti olla entistä tarkempi, mitä hänelle sanoin ollakseni aiheuttamatta enempää jännitettä. Edelleen, se oli aika raskasta näin jälkikäteen ajatellen. Olisi pitänyt silloin uskoa sisintä ja lopettaa kaikki aikanaan, mutta halusin vaan uskoa rakkauden huumassa siihen, että pystyn häntä muuttamaan. Tuolloin en vielä tiennyt narsismista mitään. Se selvisi minulle vasta erottuamme viimein. Jos olisin tiennyt, jos olisin saanut ystävältäni jo tuolloin kirjan aiheesta, olisi silmäni ehkä auenneet, mutta olisinko kuitenkaan tehnyt mitään toisin? Sitähän en voi tietää…. Se on vain ikuista jossittelua. Mutta olen ainakin viisaampi monessa asiassa ja katson ihmisiä paljon tarkemmin nykyään.
Keväällä vapun jälkeen heti meillä oli jälleen jokin konflikti ja olin myös jostain asiasta taistellut lasteni isän kanssa. Tuntui, että joka paikasta tuli paskaa niskaan. Alkoi sietokyky olla aika vähissä taas. Minulla on ollut tapana mennä rannalle kävelemään, kun on vaikeaa. Siellä jotenkin ajatus pysähtyy, saan hetken pahalta ololta taukoa vaikkakin siellä yleensä tunteet purkaantuu. Kävin tuolloin myös rannalla kävelemässä, mutta en saanut itseäni kootuksi. Lähdin ajelemaan autolla ilman päämäärää. Lapset oli minun luona, mutta kavereidensa luona kumpikin tahollaan. Ajelin syrjäteitä pitkin, musiikki pauhas täysillä. Etenkin Scorpionsin ”Still loving you”. En edes muistanut jälkikäteen, missä kaikkialla ajelin, en vieläkään, mutta sen muistan, kun ajoin yhtä erittäin mutkaista ja mäkistä tietä mielettömän kovaa. Sillä tiellä on paikottain hankalaa ajaa 80, minä ajoin 160-180. En välittänyt mistään mitään, toivoin vaan, että auto lähtisi käsistä, mutta en kuitenkaan ollut valmis sitä itse ohjaamaan metsään. Jos vaikka vahingossa… Muistan yhdessä mutkassa, kun auto hörppäs asvaltilta ulos, kivet lensi enkä tiedä, miten matka jatkui tietä pitkin. En edes säikähtänyt, silloin. Ajoin vaan eteenpäin. Tulin toiselle hiekkarannalle. Käännyin sinne, siellä ei ollut parkkipaikalla ketään. Jätin auton siihen parkkiin, puhelimen autoon ja kävelin rannalle. Narsisti oli laittanut minulle viestiä matkalla, tajusi, että teen jotain, mutta ei tiennyt mitä. En kertonut sille, missä olen tai minne menossa, enhän tiennyt sitä. Kävelin rannalle ja istuin laiturille. Istuin siellä kauan. Pikkuhiljaa alkoi mennä tajuntaan, mitä olin tehnyt, mitä olisi tai melkein tapahtuikin.
En tiedä, kauan istuin siinä, kun huomasin narsistin olevan takanani matkan päässä. istuin vielä jonkin aikaa, hän odotti. Hän tiesi minun paikat, minne menen huonolla hetkellä, hän oli alkanut käymään niitä läpi, etsi minut. Ja löysi. Lopulta, kun olin valmis, lähdin kävelemään autolle. Hän tuli perässä. Vasta autolla hän pyysi omaan autoonsa puhumaan. En muista, mitä juteltiin, mutta hän varmisti, että selviän kotiini. Kun rauhoituin, menin omaan autoon ja hän lähti töihin, josta oli jo 2 tuntia myöhässä minun takia. Muttei välittänyt siitä. Olipahan hänellä kiireisempi yö…
Poikani olivat molemmat unohtaneet avaimensa sisälle ja minä olin lähtiessä laittanut ruoan uuniin. Menin kiireellä kotiin päästämään pojat sisälle ja katsomaan ruokaa. Se oli pinnalta palanut, mutta muuten ihan ok. Onneksi olin laittanut sen todella miedolle lämmölle.
Minulla oli parin päivän päästä terapia, jossa kävin aiemman vakavan masennuksen seurauksena edelleen. Mietin sinne menoa, mitä siellä kerron. Päätin kertoa totuuden vaikka mikä olisi. Lääkäriin lähtö siitä tuli ja mielialalääkkeitä taas tuputettiin. Jäin sairaslomalle pariksi viikoksi, mutta en syönyt lääkkeitä. Mutta elvyin taas eloon. Henkisesti.
Syksyllä isäni kuolemasta oli tuolloin noin 5 vuotta ja isän päivät oli aina minulle hyvin raskaita. Eikä asiaa helpottanut yhtään se, että poikani olivat isällään tietenkin isänpäivät, kuten äitienpäivät olivat minulla. Olin yksin. Narsistihan olla kotonaan lastensa kanssa, ymmärrettävästi. Minua alkaa joka vuosi ahdistamaan isänpäivän lähestyminen, kun joka paikassa mainostetaan sitä päivää, mutta oma isäni kuoli nuorena (53-vuotiaana) syöpään. Minä juhlin isänpäivää isäni haudalla käyden, kun muut pääsevät isänsä kansa viettämään aikaa, halaamaan isää, juttelemaan heille, olemaan lähellä.
Tuo isänpäivä oli jotenkin erittäin raskas, olin keväällä eronnut, ensimmäinen isänpäivä YKSIN, täysin yksin. Katsoin isänpäivän aattona valokuvia, joissa isäni oli poikieni kanssa, isäni hautajaiskuvia. Itkin varmasti yhtä paljon, kun isäni kuolinpäivänä tai hautajaispäivänä. En jaksanut mitään muuta, en jaksanut vastata mitään positiivista narsistin viesteihin, olin henkisesti niin rikki. Hän tuli illalla käymään ja häneltä meni hermot minun kanssa ja alkoi huutamaan minulle. Laitoin vaatteet päälle, otin avaimet ja lähdin ulos. Lunta oli tullut paljon, kävelin itkien sokkona ympäri kylää kylmissäni, en tiedä, kauan. Mietin lähteväni ajamaan autolla, koska en halunnut mennä kotiini, jos hän oli vielä siellä. Mutta minulla ei ollut laukkua, ei puhelinta. Mietin hetken pihalla, mitä teen ja päätin käydä ainakin sisällä.
Mennessäni rappukäytävään huomasin, että asuntoni ovi oli täysin auki. Pelkäsin mennä sisälle, en tiennyt, mitä siellä oli tapahtunut, ketä siellä oli vai oliko asunto tyhjä. Kun en kuule täysin normaalisti, selkäni taakse pystyy hyvin hiipimään huomaamattani ja se tuo lisää turvattomuutta itselleni aina. Kiersin sydän hakaten asunnon ympäri ja totesin, ettei siellä ollut enää ketään. Keittiön ikkuna oli ollut auki, ensin en ymmärtänyt, miksi. Hän oli polttanut minun asunnon avaimen pään. Avain oli sellainen 30 euron kallis erikoisavain. Narsisti oli jättänyt sen pöydälle lapun päälle, johon oli kirjoittanut ”Rakkaus palaa, minä en”.
Tuo tuntui erittäin pelottavalta. Ihan jo se, että hän oli minun asunnossani polttanut sen. Voin arvata, mikä käry siitä on tullut. En muista enää tarkkaan, mutta jossain oli jälkiä siitä polttamisesta. Varmaan joitain sanomalehtiä oli ollut alla. Sinä yönä en paljon nukkunut, en isäni poissaolon takia enkä pelon takia, jonka narsisti taas minulle järjesti.
Hän laittoi seuraavan päivänä minulle viestiä, olenko ok? Myöhemmin hän tuli käymään ja itkin edelleen erittäin paljon, mutta jostain syystä hän oli nyt paljon ymmärtäväisempi. Ilmeisesti halusi vaan hyvittää, ottaa kunnian itselleen, että sai olla se olkapää. Unohtaen kuitenkin, mitä oli aiheuttanut.
Meni pitkään, kunnes annoin hänelle avaimen takaisin. Koskaan sitä ei pyytänyt.
Luokka: Luokittelematon | Ei kommentteja »
Henkinen väkivalta
Eilen oli Enkeli-Elisan vuosipäivä, ensimmäinen. Mietin eilen mm. koulukiusaamista, mutta myös muutenkin henkistä väkivaltaa, jota olen itse kokenut. Itseasiassa molempia. Olen myös koulukiusattu. Miksi? Ehkä siksi, jos siihen syytä tarvitsee, että minulla on lievä kuulovaurio ja omistan kuulolaitteen. Pärjään hyvin ilman sitäkin, mutta töissä käytän sitä helpottaakseni oloani. Sen piti olla koulussa opettajien ja rehtorin välinen asia, joka ei kantaudu oppilaiden korviin. Mutta eräs opettaja, joka oli muutenkin outo, kertoi sen koko luokalle kauniisti: “etkös sinä ole se huono kuuloinen tyttö, eikö sinun pitäisi istua täällä edessä, että kuulet jotain?”
Seuraavasta välitunnista alkoi minun kouluhelvetti 7-luokalla. Voisin sanoa, että kaikkea muuta tehtiin, muttei hakattu kunnolla tai potkittu. Tönittiin kyllä, nimiteltiin (lempinimeni oli Kuikka), vaatteet sotkettiin, kaikki koulutarvikkeeni ja reppuni sotkettiin ja hajotettiin, heiteltiin roskiksesta etsityillä vauvan kakkavaipoilla (onneksi ei osuneet), hiuksiin laitettiin kastematoja ym. Muistan tuon päivän kun se iso mato hiuksissani mönki. Ihmettelin, kun luokan ulkopuolella kaikki osoitteli minua ja nauroivat. Luokassa tunnin alettua tunsin niskassani hiuksissa liikettä, kokeilin kädellä sieltä ja se mato kietoutui sormiini. Jouduin paniikkiin siitä ja viskasin vaan ajatelematta sen madon menemään, suoraan opettajan jalkojen eteen. Hän ei huomannut mistä se siihen tuli, mutta kaikki muut alkoivat nauraa, paitsi minä. Lähdin kotiin kesken päivän ja pesin hiuksia ties kuin monetta kertaa, kun äiti tuli töistä kotiin ja ihmetteli mitä teen. Kaikki tavarat levällään pitkin lattioita ja minä pesen raivolla itkien hiuksiani. Ja TAAS isä soittaa rehtorille kouluun, kun se olis jotain hyödyttänyt….
Koskaan en itse kertonut vanhemmilleni mitään, häpeästä, en halunnut pahoittaa heidän mieltään, tunsin itseni niin huonoksi, kun kaikki koulussa väittivät. He huomasivat vaan välillä, että kaikki ei ole hyvin. Mm. se koulutarvikkeiden hajottaminen, kun ei vaan ollut kyniä, ei kumia, ei viivotinta, millä olis läksyt yrittänyt tehdä. Rehtori käski mennä hankkimaan uudet välineet ja viedä kuitti kouluun. Kiusaajat, jotka oli siihen syyllistyneet (3 tyttöä), joutuivat maksamaan minulle ne takaisin. Muistan sen aamupäivän, kun rehtori kuulutti nämä kolme tyttöä kansliaan, kaikki tiesivät, että “pikkulintu oli laulanut”. Istuin luokassa aika edessä pahimman kiusaajani kanssa vierekkäin, hän katsoi minua vihaisesti ja sanoi, että seruaavalla välitunnilla on porukka kasassa ja minut hakataan, kun kantelin. Laitoin samantien tavarani takaisin reppuun ja lähdin taas kotiin. Opettajat ei koskaan yrittäneet estää minua lähtemästä, eivät lähteneet perään enkä saanut niistä mitään rangaistusta. Outoa! Tämä tapahtui hieman ennen joulua. En mennyt enää tuon jälkeen kouluun, olinkohan 3-4 päivää pois koulusta, kunnes alkoi joululoma. Hain isäni kanssa todistuksen koululta, siinä kaikki. Viimein sain vaihtaa luokkaa, jotta edes tunnit olis rauhallisempia olla.
Tähän väliin kavereista. Menin tuohon kouluun lokakuussa seiskaluokalla eli kesken lukukauden. Muutimme toisesta kaupungista. Sain yhden tytön kaveriksi ja oltiin oikeita bestiksiä. Hän oli minun kaveri koko seiskan ja vietimme kesälomalla myös aikaa yhdessä. Hän oli myös muutaman kiusaajani kaveri, mutta oli aina minun kanssa koulussa. Kahdeksannen luokan alussa juttelin yhden toisen tytön kanssa pari kertaa, tämä “bestikseni” suuttui siitä minulle ja siirtyi kiusaajien puolelle. Vietin joitakin tunteja purkamassa pahaa oloani kouluterveydenhoitajalla. Olin siellä silloinkin, kun koulutarvikkeeni tuhottiin. “Bestikseni” tuli välitunnin alussa kertomaan minulle, että hän otti reppuni ja tavarani luokasta pois, kun luokka vaihtui seuraavalle tunnille, ettei ne jää sinne toisten tielle. Hän oli hyvin ystävällisen oloinen ja minä kilttinä kiitin häntä huomaavaisuudesta. Mutta kun reppuni avasin, järkyttävä asia paljastui. Kaikki vihkot oli kirjoitettu törkyjä täyteen, kuten myös kirjat. Osa kirjoita piti palauttaa kouluun lukukauden päätyttyä, jouduin kumittamaan kaiken pois tai olisin joutunut maksamaan kirjat koululle. Silloin sain ensimmäisen opetuksen kaksinaamaisuudesta.
Kahdeksannen luokan jouluna vaihdoin luokkaa, mutta jäi vielä väitunnit. Ne vietin joko terveydenhoitajalla, jos se oli vapaana. Tai vessassa. Toisessa kerroksessa oli yksittäiset vessat, joihin pystyi piiloutumaan. Mutta jollei niitä ollut vapaana tai seuraava tunti oli siinä kerroksessa, jouduin menemään kolmannen kerroksen vessaan. Siellä oli vaan kopit, joissa istuin kaikki tavarat sylissä ja jalat myös pöntöllä, ettei oven alta näe mitään. Kun kuulin äänestä, ketä vessaan tuli, jouduin pidättämään myös hengitystä. Myöhästyin aina hieman tunneilta, koska luokkiin pääsi vasta, kun opettaja avasi ovet. Jouduin aina odottamaan, että opettaja menee luokan lähelle, ennenkuin saatoin mennä sinne.
En voinut käydä syömässä, koska jokaisella luokalla oli oma pöytä ja siihen oli istuttava. Alkuun kun vielä syömässä kävin, ruokaani syljettiin ja heiteltiin, mitä olivat keksineet mukaansa ottaa. Lopulta päätin olla menemättä ollenkaan syömään. Pidin koulun ruoista paljon, harmitti!! Laihduin tuolloin paljon vaikka hoikka olin aina. Kotiin mentyäni söin aina paljon näkkileipää ja join maitoa. Kun vanhemmat tuli töistä kotiin ja tekivät ruokaa, en pystynyt syömään. Mitä pidemmälle meni, sitä huonommin, kun siitä tuli paha olo. Sanoin äidille, että olin syönyt koulussa niin hyvin vaikka todellisuudessa en ollut syönyt ollenkaan. Meidän kylällä asui yksi tyttö, joka oli minua nuorempi. Hänelle joskus sanoin asiasta ja hän hermostui kiusaajilleni. Seuraavana päivänä hän tuli ystävänsä kanssa hakemaan minut syömään ja yritin vastustella. Mutta lopulta he voittivat ja istuin heidän kanssa heidän luokan pöydässä. Aloin käydä heidän kanssa syömässä päivittäin. Alkuun opettajat katsoivat ihmeissään, miksi en istu omassa pöydässä, mutta koskaan eivät käskeneet minua pois, onneksi!
Yhdeksännellä luokalla eräs rinnakkaisluokkalainen tyttö alkoi juttelemaan minun kanssa ja meistä tuli hyvät ystävät. Hän oli aina välitunnit minun kanssa ja oltiin ulkona. Alkuun oltiin alapihalla, missä oli seiskat. Kasit ja ysit oli yläpihalla. Pikkuhiljaa kävelimme koulua ympäri ja totuteltiin olemaan myös yläpihalla. Yritin juosta aina pakoon, kun kiusaajat tuli vastaan, mutta tämä ihana ystäväni piti puoliani ja pakotti myös minut puolustamaan itseäni. Kiusaaminen ei koskaan loppunut, mutta rauhoittui hyvin paljon. Yksin en kuitenkaan koskaan uskaltanut ulos siltikään.
Pelasin kahdessa porukassa iltaisin lentopalloa ja olin muutenkin urheilussa hyvä. Kun kasattiin oppilaista lukiota ja opettajia vastaan joukkuetta, minut valittiin ensimmäisten joukossa. Näissä tilanteissa olin hyväksyttävä, mutta kuitenkin en täysin. Koskaan minua ei tsempattu omalla nimelläni vaan haukkumanimellä. Tuskin monikaan edes enää muisti minun oikeaa nimeä… Kun oli koulujen välinen yleisurheilukisa, opettaja valitsi minut viestijoukkueeseen, mutta en lähtenyt. En uskaltanut, koska tiesin siellä olevan kiusaajia enkä halunnut lähteä sinne häpeämään itseäni, kun ne olisivat sielläkin nimitelleet ja koko kaupungin koulujen oppilaat olisivat nähneet kaiken. Jäin siis hiljaiseen kouluun opiskelemaan muiden urheillessa, mistä itsekin pidin paljon. Joka lajissa minut valittiin ensimmäisten joukossa aina “Kuikka tulee meille” ja naurut päälle. Mutta olin pelastava osa joukkuetta aina. Pesäpallossa minut laitettiin aina neljänneksi lyöjäksi, koska sain pesät taatusti tyhjäksi. Kukaan muu siihen ei pystynyt koskaan. Pärjäsin myös pojille.
Sentään johonkin kelpasin…
Mutta kyllä tuo on jälkensä jättänyt. Olin vuosia aina arka menemään uusiin paikkoihin, kouluun, työhän jne. Pääsin kahteen ammattikouluun peruskoulun jälkeen. Tietokoneteknikoksi ja ruokataloudenhoitajaksi, näistä piti valita. Valitsin ruokataloudenhoitaja-linjan, koska pelkäsin mennä tietokoneteknikko-linjalle. Siellä olisi ollut enemmän poikia, mahdollisesti tuttuja samasta koulusta. Olisiko kiusaaminen jatkunut sielläkin, en olisi kestänyt. Olihan riski, että myös tuossa toisessa kolussa olisi tuttuja, mutta oli pienempi mahdollisuus, mitä kuuntelin heidän keskuteluja hakemuksistaan. Kenenkään en kuullut hakevan tuohon kouluun. Eikä siellä tuttuja ollutkaan. Eikä siellä kiusattu!
Mietinkö koskaan, että päättäisin päiväni? KYLLÄ!!! Todella monta kertaa… Jos olisin keksinyt varman keinon, olisin sen toteuttanut. En koskaan miettinyt vanhempiani, ketään, miltä heistä se saattaisi tuntua. Mietin vaan sitä omaa pahaa oloani, jota kukaan ei voinut ymmärtää. Mietin siitä pois pääsyä. Mutta ehkä kuitenkaan sitten en ollut täysin varma asiasta, koska olisin kyllä keinon keksinyt, jos olisin todella asian päättänyt.
Luokka: Luokittelematon | Ei kommentteja »
Alku narsistin kanssa
Lapseni harrastuksen yhteydessä tapasin hänet vuosia vuosia sitten. Hän oli komea ja ihanan rauhallisen oloinen, kuitenkin hyvin jämäkkä lasten kanssa. Juttelimme paljon, kuten kaikki vanhemmat keskenään ja viihdyimme hyvin yhdessä. Lapsemme oli hyviä kavereita tuolloin ja kävivät toistensa luona leikkimässä.
Oma avioliittoni lähestyi eroa ja siinä yhteydessä sovimme tapaavamme kahvin merkeissä ilman mitään taka-ajatuksia (ainakin minun puolelta) ja siitä se pikkuhiljaa lähti. Melkein voisin sanoa, että rakastuin heti. Olin erittäin nuori tavatessani lasteni isän ja rankan koulukiusaamisen jälkeen lähinnä takerruin häneen, etten jäisi loppuelämäkseni yksin. Ja hän tiesi sen. Sen huomasi vuosien aikana monessa tilanteessa, miten hän kohteli minua. Kuitenkin oltiin ja elettiin yhdessä vuosia, saatiin kaksi ihanaa lasta vaikeuksien jälkeen. En kuitenkaan jälkikäteen ajatellen varmaan koskaan rakastanut tulisesti ex-miestäni vaan lähinnä toveri mielessä. Olimme niin nuoria alettuamme olemaan yhdessä, ei silloin rakkaudesta tiedä mitään vielä.
Rakastuin tähän narsistiin silmittömästi ja mikään ei riittänyt hänen kanssaan. Erosin lasteni isästä ja muutin yksin asumaan. Tämä narsisti oli edelleen naimisissa vielä pitkään, mutta hän kävi luonani aina tilaisuuden tullen. Mutta se puhelimella kyttääminen ja vahtiminen oli jotain uskomatonta!! Muutaman järjettömän puhelinlaskun jälkeen vaihdoimme molemmat sellaiset liittymät, ettei saldot lopu heti kesken. Parhaimpina päivinä puhuimme koko yhdessäolo aikana 7 tuntia puhelimessa sekä ne toistasataa tekstiviestiä siihen päälle. Laitoimme kuukausittain jopa 1500 viestiä… Ei siinä montaa aikaa jäänyt ilman yhteydenpitoa enää. Hänen liikkuva työ ja pitkät työpäivät mahdollisti sen siihen asti, kunnes hän erosi. Ja kotona ollessaankin hän kävi tupakalla vähän väliä soittamassa minulle. Vaikka hän eli vielä perheensä kanssa, minun piti päivystää kotona, jos hän sattuisi pääsee lähtemään sieltä käymään luonani. Edes äitini luona en olisi saanut käydä, puhumattakaan missään muuallakaan.
Ensimmäinen joulu minun eroni jälkeen, jonka vietin lasteni kanssa äitini luona, hän lähetteli jatkuvasti minulle viestiä ja niihin oli vastattava tai hän suuttui. En tuolloin ymmärtänyt, että se on narsismia vaan ajattelin hänen oman elämän olevan niin vaikeaa oman vaimonsa luona, että siellä hermonsa menettäneenä sitten se purkautuu minulle tarkoituksetta. Minusta se oli vaan imartelevaa, että toinen kaipaa niin paljon ja haluaa minut pitää itsellään täysin.
Lapseni oli meillä sovitusti alkuun vko/vko systeemillä. Joka vkl, kun he minulla, sovin jonkun kaverin kanssa, että lapset menee sinne yöksi, jotta olen vain tämän narsistin käytettävissä, kun hän pääsee kotoaan lähtemään. Ettei lapset ole tiellä… Hän tuli yleensä illalla myöhään luokseni, kun vaimonsa ja lapsensa oli käynyt nukkumaan ja hän oli aina humalassa. Milloin enemmän ja milloin vähemmän. Hänellä on edelleen alkoholiongelma, muttei myönnä sitä! En viettänyt tuolloin juurikaan lasteni kanssa viikonloppuja ollenkaan. En osannut ajatella siitä silloin enempää, kaipasin itsekin joka hetken olla yhdessä narsistin kanssa. Jotenkin pelkäsin aina, että jos se hermostuu minuun totaalisesti ja laittaa välit poikki, mitä se tekee sitten kylällä, miten haukkuu minua tutuille ja kaikille. Asumme suht pienessä kylässä, jossa on kohtuullisen pienet piirit. Koulukiusattuna sitä pyrkii miellyttämään toisia viimeiseen asti ja ihminen, joka on sinulle kerran hyvä, uskot siitä vaan pelkkää hyvää vaikka se satuttais sinua miten!
Monia kiistoja käytiin ihan uskomattomistakin asioista ja monesti ihmettelin hänen käyttäytymistään minua kohtaan. Monesti tunsin hänen olevan jopa lapsilleni mustasukkainen, mutta en uskonut siihen silloin. Myöhemmin jouduin toteamaan, että hän ei hyväksynyt minun elämään ketään. Muita, kuin itsensä… Yhteisen asumisen aikana jouduin joskus huomaamaan, että hän osasi olla mustasukkainen jopa omille lapsilleenkin, jos vietin hänen lasten kanssa aikaa ja meillä oli hauskaa. En ymmärtänyt sitä tuolloin…
Vasta nyt myöhemmin silmäni on auenneet hyvin monessa asiassa. Onneksi ei liian myöhään, koska olen päässyt irti, elämään omaa elämääni omien lasten kanssa.
Luokka: Luokittelematon | Ei kommentteja »
Aloitus
Olen pitkän miettinyt ajatusta alkaa laittamaan asioita paperille elämästäni narsistin uhrina sekä muista elämän vaikeista tilanteista, joita tuntuu riittävän… Kuitenkin pelkän päiväkirjan pitäminen ei tunnu riittävältä vaan haluan jakaa kokemuksiani.
Tällä hetkellä yritän päästä henkisesti irti narsistista eli yhteinen elämä on takana. Kirjoitukset perustuvat pitkälti muistoihin. Olen joskus yhteiselämän aikana kirjoittanut päiväkirjana muutaman päivän ylös, tulen kopioimaan ne tänne myöhemmin.
Miksi tähän lähden, miksi revin auki haavoja… Ne repeytyy aina, kun näen hänet. Tulee toisaalta kaipuu, toisaalta viha, toisaalta iso kysymysmerkki, miksi kaikki meni, kuten meni??? Haluan käydä asioita mielessäni läpi, haluan kirjoittaa niitä ylös, haluan tuoda niitä julki, mutten halua loputtomiin kaivertaa ystäviäni näillä.
Olosuhteiden eli kunnan pakotamana asumme hyvin lähekkäin. Emme voi välttyä törmäämästämme toisiimme välillä. Voi mennä viikkoja, ettemme näe, mutta joskus näemme sittten useammin. On myös hyvin helppo seurata toisen elämää auton tai asunnon ikkunoista näkyvien valojen kautta. Tiedän myös hänen työvuorot, sekin kertoo paljon hänen liikkeistään. Mutta myös hänellä on mahdollisuus seurata samalla tavalla minun elämää. Minua kiinnostaa hänen elämänsä siksi, että yritän välttää kohtaamista mahdollisimman pitkälle.
Voihan olla, että kun tullaan pihalla vastakkain, kaikki meneekin ihan hyvin, joko ei huomata kumpikaan tai toinen sanoo moi ja siitä saattaa keskustelu lähteä liikkeelle. Tai sitten saattaa myös tulla ikävämpää sanomista… Itse olen nyt välttänyt edes katsekontaktia, koska en halua olla missään tekemisissä. Koska hyvällä ei voi olla, ei sitten ollenkaan. Tarpeeksi ja ihan liian monta kertaa on jo satutettu, ei kiitos enää!!!
Liian monta kertaa olen mennyt liirunlaarun halpaan mukaan ja aina sitten taas saanut loat silmille. On se taitolaji tuokin, että osaa ensin niin vakuuttavasti puhua toista ja hetken päästä asia onkin ihan toisinpäin. Mutta sillähän sitä vaan saa toisen pauloihinsa hetkeksi ja taas satutettua. MUtta miten monta kertaa sekin piti tehdä, ennenkuin opin. Tai toivottavasti olen oppinut OIKEESTI!!! Etten enää lankea! Itseäni saan vaan aina syyttää… Alan vaan omien lasteni edessä häpeämään itseäni. Ei hyvä!
Mutta vahingosta voi aina viisastua… Josko jo minäkin?
Luokka: Luokittelematon | Ei kommentteja »
